Leena Pasanen Tansania

Ohessa rotarien avustuskohteessa Tansaniassa työskentelevän lääkärin Leena Pasasen haastattelu Suomen Kuvalehdessä. SUOMEN KUVALEHTI I 34/2012

Teksti on skannattu, joten ulkoasu ei ole paras mahdollinen, mutta sanoma lukemisen arvoinen.

Leena Pasanen

Kolmekymmentä vuotta lastenlääkärinä Tansaniassa eivät riitä Leena Pasaselle.

Kuka? Leena Pasanen

Ikä: 63

Syntymäpaikka: leisalmi

Kotipaikka: llembula, Tansania

Koulutus: lastentautien erikoislääkäri

Työ: llembulan luterilaisen sairaalan lastenlääkäri

Perhe: kasvattilapset John, Maria, Asha ja Noel

Harrastukset: lukeminen, neulominen, musiikki, liikunta, leipominen ja
vieraiden kestitseminen

Korkealta rinteeltä aukeaa syvä vihreä laakso: edessä tummaa trooppista tansanialaismetsää, taaempana lähes suomalaiselta näyttävää havumetsää.

Alempana rinteessä pyykkinarulla heiluu tuulessa rivi pieniä lasten paitoja. Narun takaa pilkistää vihreitä peltikattoja, Igodan kylän matalat lastenkodit.

Tänne liki 2000 metrin korkeuteen nousee syksyn aikana lastenlääkäri Leena Pasaselle oma eläkepäivien talo. Talo, josta on helppo kipaista katsomaan, kuinka keuhkokuumeesta tai ripulista toipuva lapsi tokenee, mutta joka on riittävän syrjässä, jotta ovella ei koko ajan odota joku apua tarvitseva. Kuten 30:n viime vuoden aikana on odottanut.

Kun Leena Pasanen vastavalmistuneena lastenlääkärinä pakkasi laukkunsa lentääkseen ensi kertaa Euroopan ulkopuolelle, hän tiesi lähtevänsä loppuiäkseen. Vuosi oli 1981, ja määränpää oli Ilembulan luterilainen sairaala eteläisessä Tansaniassa. Lähetysseuraan oli tullut viesti, että sairaalassa tarvittiin kipeästi lastenlääkäriä.

Huolellisesta valmistelusta huolimatta Tansania yllätti. Köyhyys oli järisyttävää, kaikesta oli puute. Jos ilman vessapaperia tai saippuaa vielä saattoi selvitä, suolan, jauhojen tai polttoaineen puuttuminen teki elämän tukalaksi.

"Alkukuukausina kielikoulussa me olimme välillä todella nälissämme."

Ainoa josta ei ollut puutetta, oli työ. Ilembulassa riehui koleraepidemia. Torit oli suljettu, kaikkein huonokuntoisimpia potilaita kannettiin virtana sairaalaan. Keväästä toiseen saapui malaria. Kun se maaliskuussa tuli, 37-paikkaisella lastenosastolla saattoi olla 350 lasta äiteineen. Lääkäreitä oli yksi, avustajia ja hoitajia molempia pari.

Kaislamatot levisivät kaikkialle sairaalassa. "Malaria-aikaan tutkin parvittain 150-200 lasta. Muutamassa sekunnissa oli tehtävä päätös, kuka tarvitsee nesteytystä, kuka on valmis kotiin ja kenen osalta kaikki on jo liian myöhäistä." "Onneksi naita rankkoja malariakausia ei ole ollut enää vuosiin."

Kevään 1987 Leena Pasanen muistaa erityisen hyvin. "Vaikean malariakauden jälkeen alkoi tuhkarokkoepidemia. Kolmen kuukauden aikana hoidimme 3 500 lasta. Puolessa tunnissa saattoi kolme lasta kuolla kasiin ennen kuin edes suonta ehti löytää tiputusta varten."

Ja koko ajan oli puute peruslääkkeistä, hoitajista ja hoitotarvikkeista. Aliravittujen lasten ruokkimiseen Pasanen yritti haalia maitojauhetta Suomesta asti. Apua työhönsä Pasanen on jo pitkään saanut Ilembulan ystävät ry:ltä.

Afrikkalaisten kärsivällisyys ei tuntunut loppuvan koskaan. Aid joka oli tuntikausia odottanut vakavasti sairaan lapsensa kanssa läkähdyttävän kuuman huoneen lattialla, ei sanallakaan valittanut vaan ainoastaan rohkaisi lääkäriä jaksamaan.

Pohjattoman köyhien ihmisten keskinainen tuki on toinen ikuinen hämmästyksen aihe lähetyslääkärille.

"Aidit joilla ei ole juuri mitään, jakavat vahastaan vielä heikommassa asemassa oleville äideille ja lapsille. Afrikkalainen yhteisöllisyys on parhaimmillaan uskomatonta."

Vasta 19??-luvun lopulla alkoi saada tavaroita, kuten hammastahnaa, saippuaa ja paristoja radioon tai taskulamppuun.

50       SUOMEN KUVALEHTI I 34/201

Koko maailmaa en pysty muuttamaan;

mutta pystyn ehkä muuttamaan yhden ihmisen koko maailman.

Pasanen sanoo, että Afrikka ja afrikkalaiset ovat tehneet hänelle hyvää. "Minussa on kaikki ainekset

luksuksen ja statuksen tavoitteluun. Suomessa olisin varmasti keskittynyt keräämään ympärilleni

esteettisiä esineitä, rakentaman kaunista kotia ja luomaan uraa."

Kärsimykseen ja kuolemaan ei totu, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Pasaselle teema on merkinnyt oman rajallisuuden hyväksymistä. "Muistutan usein itselleni, että koko maailmaa en pysty muuttamaan, mutta pystyn ehkä muuttamaan yhden ihmisen koko maailman."

Kun ei yritä auttaa karsivaa massaa vaan yhtä, nimeltä tuntemaansa lasta kerrallaan, auttaminen muuttuu mielekkääksi.

Mutta silti on välillä vain pakko lähteä pois. Kun malaria riehuu ja viikosta toiseen hoitaa ylivoimaista urakkaa, on joskus valittava, kumpi kuolee, potilas vai lääkäri.

Kun Pasanen malaria- ja tuhkarokko kevään 1987 jälkeen oli nousemassa Suomen-koneeseen lähteäkseen lomalle, hän itse romahti. Kesti puoli vuotta ennen kuin hänen elimistönsä toipui rajusta keltataudista.

Tansanian arjessa Pasasen pelastus on läheinen benediktiinillisluostari. Sen yksinkertaisessa hiljaisuudessa hän lukee, nukkuu, kävelee ja rukoilee. Luostarin nunnat jättävät Pasasen rauhaan.

"Istun päivät metsässä enkä puhu kenenkään kanssa." Pasanen myöntää, että pelkällä lastenlääkärin kutsumuksella hän ei olisi näitä 30-vuotta jaksanut. Ilman hengellistä kutsumusta hän olisi lyönyt hanskat tiskiin jo kauan sitten. Mutta myös palkinto on väkevä. “Kun vakavasti sairas vauva toipuu tai kun pahasti aliravittu, täysin apaattinen lapsi alkaa pitkän taistelun jälkeen hymyillä, sen tuoma ilo on kaikkein hienointa.”

Sairaalaan alkoi hoippua luurangon laihoja aikuisia ja itkuisia, aliravittuja lapsia, jotka vain kuolivat käsiin. Aids oli lähtenyt leviämään mustan surman tavoin. Oli 19??-luvun puoliväli.

Ensin ei ollut testausvälineitä. Kun niitä lopulta saatiin, Pasanen joutui kerta toisensa jälkeen istumaan alas kokonaisten perheiden kanssa vain kertoakseen, että he kaikki ovat kuolemassa. Koska lääkettä ei ollut, testissä paljastunut tartunta merkitsi kuolemantuomiota.

"Vaikeinta oli kohdata lapset, jotka olivat saaneet taudin jo syntyessään, eikä heidän pelastamisekseen voinut tehdä mitään."

Hautajaisrummut kumisivat joka aamu. Kokonaisia sukuja pyyhkiytyi ympäriltä. Monessa talossa lapset sinnittelivät yksin ilman ainoatakaan aikuista.

"Sain nähdä myös uskomattomia selviytyjiä, sisarusparvia, joiden vanhemmat olivat kuolleet, mutta lapset jatkoivat sinnikkäästi koulunkäyntiä ja hankkivat elantonsa viljelemällä ilman yhdenkään aikuisen apua."

Tai kuusivuotiaat köyhät kaverukset, jotka tahtoivat niin kovin kouluun, että alkoivat kantaa vettä kylän vanhuksille hankkiakseen vaaditut kynät ja vihkot. "Nyt toinen heistä on valmistunut ylioppilaaksi ja haluaa lääkäriksi ja aids-tutkijaksi."

Vuosien ajan Leena Pasanen tuki pieniä Johnia ja Mariaa, joiden epileptikko äiti Eliza sinnitteli pitääkseen lapsensa hengissä. Kunnes sairastui aidsiin.

"Seitsemän viikkoa yhdeksänvuotias Maria nukkui sairaalassa kuolevan äitinsä sängyn alia ja hoiti tätä yöt päivät. Kukaan muu ei suvusta tullut apuun."

Leena Pasanen oli nähnyt työssään tuhansien ihmisten kuoleman, mutta lääkärinä hän ei voinut pysähtyä suremaan heitä. Seuraavana aamuna odottivat jo uudet potilaat.

Vasta kun hän Marian ja Johnin kanssa laski punaisen bougainvillean oksista tehdyn seppeleen Elizan haudalle, hän sai surra lasten kanssa sydämensä pohjia myöten.

"Se oli minulle todella tärkeä hetki."

John ja Maria jäivät Pasasen huostaan, mutta Pasanen ei ole koskaan ajatellut, että haluaisi

kasvattaa heitä Suomessa.

"Ajatus siitä, että nämä uskomattoman urheat lapset olisivat joutuneet kohtamaan suomalaista

rasismia vain heidän ihonvärinsä takia, oli sietämätön." Nyt Maria on 22-vuotias ja kouluttautuu

sairaanhoitajaksi.

"Hän sanoo minulle toistuvasti, että muistabibi, kun olet vanha, et koskaan joudu sairaalaan. Minä hoidan sinut kotona."

Moni asia on Tansaniassa vuosikymmenten aikana muuttunut. Yhdysvaltain massiivisen avun ansiosta aids-lääkkeet tavoittavat köyhimmätkin potilaat, ja yhä harvempi enää kuolee tautiin.

Myös vastasyntyneet pystytään suojaamaan äidin hi-virukselta.

"Mutta teemme edelleen työtä enemmän tai vähemmän katastrofin keskellä koko ajan", Pasanen myöntää.

Kun salamanisku tuhoaa muuntajan, sähkökatkos voi kestää yli kuukauden. Tai kun kylässä riehuu koleraepidemia, sairaalasta voivat vedet olla poikki viikkojen ajan. Ja silti aina keksitään jokin keino selvitä.

On kuitenkin asioita, jotka eivät ole ponnisteluista huolimatta hävinneet, kuten usko perinteisiin parantajiin.

"Yleensä olen hyvin kärsivällinen, mutta näissä asioissa olen perin suorasanainen, kimpaannunkin."

Pasanen on nähnyt liian monta lasta, joille parantajat ovat juottaneet yrttijuomia kohtalokkain seurauksin tai viillelleet ihoa aidsin saastuttamalla partakoneenterällä.

Edelleen on myös vanhempia, jotka uskovat, että esi-isille kannetut uhrilahjat parantavat lapsen vakavan taudin paremmin kuin sairaalahoito ja antibiootit.

"Kerron heille suoraan, että ilman hoitoa lapsi saattaa kuolla ja että vanhemmat ovat silloin itse aiheuttaneet lapsensa kuoleman. Joskus lisään vielä, että he saavat vastata siitä vielä Jumalankin edessä."

Pasanen myöntää, että hänen jyrinänsä on joskus niin kovasanaista, että hän olisi Suomessa joutunut varmasti jo oikeuteen. "Mutta usein se on tepsinyt - ja lapsi on selvinnyt."

Äiti Teresa oli Pasaselle innoituksen lähde eikä hän ulkopuolisen silmissä juuri Äiti Teresasta eroa. Pasanen itse tuntee itsensä paremmin.

mutta pystyn ehkä muuttamaan yhden ihmisen koko maailman."

"Jaksaakseni minä tarvitsen oman länsimaisen elämäntapani, kuten ne viisisataa kirjaa ja viisisataa cd-levyä omassa kauniissa kodissani."

Kun takana on erityisen raskas päivä, Pasanen ottaa hyllystään Mika Waltarin, Merete Mazzarellan tai Isaac Singerin kirjan ja laittaa Beethovenia, Bachia tai Leonard Cohenia soimaan.

Kaksi kolme kertaa viikossa hän vetää kotonaan kunnollisen hikijumpan musiikin tahdissa. Monet Ilembulassa vierailleet suomalaislääkärit ovat päässeet harjoittamaan vatsalihaksiaan Pasasen johdolla.

"Vaikka minulla on paljon läheisiä täkäläisiä ystäviä ja työtovereita, ei minusta koskaan tule tansanialaista. Voin olla heitä kohtaan solidaarinen mutta olen aina vähän ulkopuolinen."

Ensi vuoden alussa Leena Pasanen jää Lähetysseuran työstään eläkkeelle, mutta hän on päättänyt jäädä Tansaniaan. Vapaaehtoistyöhön aids-orpojen pariin.

Hän on täynnä intoa. "Tämä on minulle unelmien täyttymys." Igodan kylä sijaitsee Muflndin kunnassa, runsaan sadan kilometrin paassa Ilembulasta. Alue on Tansanian koyhimpia, kolmannes sen asukkaista on hiv-positiivisia.

Rechipia Masonda, 4, kurkistelee Igodan kylan lastenkodista, mitä talon äiti Raheli Mkusi tekee ulkona.

"En ole missaan nahnyt niin koyhia perheitä ja hataria majoja kuin Muflndissa."

Pasanen on sopinut tansanialais-brittilaisen jarjeston kanssa tekevansa tyota oman jaksamisensa mukaan.

Orpokodissa ja alueen terveysklinikoilla han ottaa vastaan lapsia, mutta erityisesti han odottaa paasevansa kiertamaan kylissa. "Kotikaynteja mina edelleen rakastan, kerta kaikkiaan rakastan."

Taytettyaan 60 vuotta Pasanen osti elamansa ensimmaisen auton, 15 vuotta vanhan Toyota Surfln, nelivedon, jolla selviaa sadekautenakin ylangon jyrkilla, mutaisiksi liukumaiksi muuttuvilla teilla.

Pasasen takakontissa kulkee laakevarasto, I5 erivarista kassia,joista yhdessa on an-tibiootit, toisessa silmatipat, kolmannessa sarkylaakkeet. Lahjarahoilla hanldttuja isoja edullisia laake-eria.

"Kierramme syrjakylissa tapaamassa potilaita, katsomme ketka parjaavat laakkeilla, kuka on syyta vieda klinikalle tai lastenkotiin."

Samalla tavalla loytyi 15 vuotta sitten Pasasen neljasta kasvattilapsesta nuorin, Noel. Hylatty vauva makasi ulkokäymälassä kaiken lian keskella. Nyt nuori mies kay koulua ja tarvitsee edelleen kasvattiäitiaan. Siina toinen vahva syy jäämiselle.

Igodan lastenkodissa laakari Pasasen muuttoa odotetaan kiihkeasti. Kotia vetava amerikkalainen Jenny Peck on tehnyt tyota Pasasen kanssa jo muutaman vuoden ja tietaa, mita saa.

"Meilla on ollut monesti suuri hata, miten selvita kuoleman rajalla kamppailevien vauvojen kanssa. Kun Leena astuu huoneeseen, tilaan laskeutuu syva rauha. Hanessa on jotain taysin poikkeuksellista", Jenny Peck toteaa.

Kun Pasanen ensi keväänä avaa ikkunaluukkunsa Muflndin laaksoon, alas orpokodille asti voi hiljaisena iltana kuulua hänen lempilaulunsa, Leonard Cohenin pehmeänkarhea Anthem: "Linnut lauloivat aamunkoitteessa Aloita alusta kuulin niiden sanovan Älä murehdi menneitä äläkä tulevia." "Soita niitä kelloja jotka vielä soivat Unohda täydellinen uhrisi. Kaikkialla on murtumaviivoja. Mutta juuri niistä valo pääsee sisään."

34/2012 I SUOMEN KUVALEHTI      53